Tallin perinteiset koulurataharjoitukset ylittivät jälleen odotukset

Tänään blogiin kirjoittaakin Pete-poni! (@inkkariponi) Minulla nimittäin oli tänään kummallinen päivä ja siitä haluaisin teille kertoa.

Minä olen 13 vuotias poniruuna ja olen elänyt ennen ratsastuskoulussa. Vähän yli vuosi sitten minut osti 11 vuotias tyttö, joka minun kanssani touhuilee vielä tänäkin päivänä. Minä opetan hänelle ratsastuksen jaloa taitoa ja hän opettaa minulle pahoja tapoja.

Tänä aamuna jo tiesin, ettei kaikki ollut kohdallaan, haistoin sen. Tyttö tuli tallille valkoisissa housuissa ystävänsä kanssa. Minut vietiin harjauspaikalle ja tytöt alkoivat suihkutella erilaisia aineita minuun sekä harjata lyhyeksi klipattua karvaani. Epäilyttävää. Yksi isommista tytöistä nosti kauhean metallihärpäkkeen viereeni ja nousi seisomaan sen päälle. Yritin päästä mahdollisimman kauas tuosta hirviöstä, ettei se vain purisi minua. Iso tyttö kampasi jouhiani ja letitti ne pieniksi palmikoiksi, jotka sitoi sykeröiksi. Häntääni tehtiin epämiellyttävän kireä letti ja upea otsatukkanikin katosi pois silmieni edestä. Ihmisiä oli tullut enemmänkin paikalle ja tuntui, että seuraavaksi tapahtuisi jotain hyvin epätavallista.

Selkääni nostetiin satula ja sen alle vitivalkoinen huopa. Jalkoihini käärittiin valkoiset pintelit jotka kiristivät. Tytöt raahasivat minut ulos kalseaan talvisäähän ja isoin tyttö nousi selkääni. Menimme maneesiin juoksentelemaan muitten ystävieni kanssa. Heillekin oltiin puettu hassuja vakoisia asusteita ja monet näyttivät ihan kaljuilta! Ihmiset näyttivät hurjan keskittyneiltä ja yrittivät harjoitella asioita, jotka omille hevosilleen olivat haastavia. Yritin muistella mikä tämän kumallisen kaljupäivän idea oli. Ensiksi ajattelin, että meidät kaikki vietäisiin meetvurstiksi, ehkä tämä valkoinen oli suremisen väri. Sitten muistin, että musta on se surun väri. Klup. Se välähti mieleeni kun näin hurjat valkoiset muovipenkit maneesin toisessa päässä. Nämä olivat koulukisat = joudut juoksemaan yksinäsi ympäri hallia ja selässäsi oleva ihminen tuntuu niin hermostuneelta, että tässä on pakko olla jotain vaarallista. Viime kerralla kun jouduin tällaisiin koulukilpailuihin, kokeilin taktiikkaa ”älä mene lähellekkään valkoisia tuoleja ja vaihtele laukkoja”. Nyt päätin kokeilla suunnitelmaa ”liimaa kaviosi maahan kunnes joku tulee kantamaan sinut pois”. Hyvä idea!

Olin arvannut oikein ja paikalle saapui mies, joka istahti muovituoliin ja kahisutteli papereita. Niiden alle hän varmasti oli piilottanut pistoolin. Iso tyttö selässäni halusi minun suorittavan joukon erilaisia sirkustemppuja, mutta suunnitelmani toimi hyvin, olen vieläkin yhtenä kappaleena, eikä pistoolisetä tuntunut erityisen tyytyväiseltä. Jes!